My first Blog- ever

Heh. Nyt se on siis tehty- minun ensimmäinen blogini-ever. Hassua, että siihen on mennyt niin paljon aikaa, kaiken kaikkiaan liian paljon.
Mun päivä on mennyt ihan surkeasti: mä heräsin liian myöhään, en saanut hyviä uutisia, ja nyt, niin kuin olisin joku itsekeskeinen friikki, aloitan bloggauksen. -.-' Perin surkeaa.
Me saatiin eilen (lauantaina) todistukset koulussa. Ei ikinä, ever never never never, ole mennyt niin huonosti. Suututti ihan über paljon, mutta.. minkäs maikoille mahtaa. Ennen todistusten jakoa oli kuitenkin pakko käydä kirkossa. Ei sillä, etteikö se olisi ihan jees, mutta.. -.-' Lui has very good friends, who doesn't know anything about good shoes. Aivan. Yksi ystävistäni omasi aivan liian kauniit kengät, joilla ei tietenkään osannut kävellä tavallista vauhtia. Sinne matka oli jo aivan kauhistuttava -minäkin, vaikka oli lämpimästi päällä- jäädyin ja olin hyvin iloinen saapuessamme kirkkoon. Tiettävästihän koulun joulukirkko kestää noin tunnin. Olin juuri jotenkin rentoutunut, kun viimeinen ''soolo'' loppui. Lähdin kirkosta varmana siitä, että nyt kävelisin koululle takaisin nopeasti, kaikkien muiden mukana. Turha toivo. Ystäviähän autetaan hädässä, eikö niin? Noh, tällä kertaa kävelimme kahdestaan koko matkan. Niin kaukana kaikista, että jopa se luokka, joka oli järjestänyt paikkoja kirkolla, siis siivonnut sen koulumme jälkeen, ehti kävellä meidän ohi. Olin perin tuskastunut saapuessamme koululle. Noh, ainakin ehdin puhua ystäväni kanssa kunnolla. Toisaalta, olisinko halunnut sitä? En ole loppujen lopuksi edes niin varma, jäätymisen hinnalla..
Koulun jälkeen menimme kahville ystäviemme kanssa. Istuimme kahvilan suosituimpaan pöytään. Jonka takia (meitä oli viisi) emme voineet keskustella keskenämme. Tuolit, jotka ovat ruuvattu lattiaan, mahdollistavat sen, että et kuule, mitä toinen, sinua vastapäätä istuva, sanoo ja et pysty juomaan tai syömään mitään. Perin mukavaa. Kesken kaiken ystäväni häippäsi paikalta- tapasi vanhempansa, heitti todistuksensa heille. Kesti kauan, meinasimme jo häipyä paikalta. But, anyway, loppujen lopuksi me ajoimme ystäväni kertsille juhlimaan koulun loppumista. Surkeimmat partyt joissa olen milloinkaan ollut. Turha oli käyttää aikaa edes sellaiseen touhuun. Täysin turhaa. Paikalla oli vielä kolme tyttöä, nuorempia kuin minä, joiden taso oli hyvin housujen sisällä. Minua tuskastutti jo ensimmäisillä hetkillä. He piotivät minua tyhmänä, minä heitä. Life is. Toisaalta, kumpikin osapuoli on. He kasvavat vielä, nauravat virheilleen. Minä en. Vanhenen vain. Angst. Juhlat olisivat loppuneet noin kuudelta. Häivyin paikalta, syyttäen minun Ah-niin-huonoa muistia jo puoli viideltä. Kuulemma juhlat paranivat roimasti, heti kun minä lähdin. Tack detsamma. Minulla kesti puolitoista tuntia päästä kotiin, miksi ihmeessä ihmiset asuvat niin helvetin kaukana- ja sen jälkeen minuun yritettiin takoa jouluhenkeä. Ei hyvä.

Jatkan myöhemmin, nyt on pakko rientää tapaamaan ystävää. -.-'

Lui.
P.S ehkä mä vain angstasin silloin.. .:S eikö niin? Ne tytöt oli ihan varmasti mukavia, mä en vain tajunnut niitten huumoria.